On varsin monta vuotta siitä kun
ensimmäistä kertaa aloitin opastyön Hämeen linnassa, joitakin vuosikymmeniä
oikeastaan. Päälinna oli jo avattu yleisölle, mutta muissa rakennuksissa
restaurointityöt jatkuivat. Linnaan päästiin kaupungin puolelta puisia
portaita, jotka toivat ulommalle linnanpihalle tykkitornin ja eteläisen
kehämuurirakennuksen eli leipomon välistä.
Olin osannut odottaa, että kielitaito
olisi koetuksella. Sen sijaan en ollut lainkaan osannut odottaa, että tuona
ensimmäisenä opaskesänä alkaisi yhä edelleen jatkuva kiinnostukseni tiili- ja
kiviseiniä kohtaan (tietysti kiinnostus myös elämään linnoissa).
Opaskoulutuksen kummallisin osa oli se, kun hyvien rakennusarkeologien johdolla
kiersimme linnaa sisältä ja ulkoa ja meille esiteltiin, miltä ajalta mikäkin
kohta seinää on. Ja sitten tiilien limitykset, munkkilimitys, vendiläinen
limitys, renessanssilimitys sekä itse tiilet. Muistan suuren ihmetykseni, kaikki
seinäthän näyttivät aivan samanlaisilta.
Ei muuta kuin opettelemaan. Knut Draken
väitöskirja Hämeen linnan keskiaikaisista rakennusvaiheista kului käsissä kun
opastusten tauoilla kuljimme linnassa tutkimassa nurkkia, seiniä, holveja,
käytäviä, portaita, komeroita ja torneja. Se linna josta me opastuksilla
kerroimme oli varsinkin huoneiden osalta mahdollinen linna, todennäköinen
linna, sellainen, kuin se oli keskiajan lopulla saattanut olla. Kesän mittaan
aloimme nähdä linnan eri tavoin, vaikka eihän meistä arkeologeja tullut.
Alkukesällä opittu opastuksen runko
alkoi muuttua ja saada syvyyttä, siihen tuli uusia yksityiskohtia, mutta se ei
koskaan valmistunut. Opastus on aina tilapäätaidetta. Linna on niin
monipuolinen, niin kiinnostava että aina kertomisensa joutuu aina valitsemaan –
kaikkea ei pysty kerralla kertomaan.
 |
| Kun opastuksen osaa niin se sujuu. Kuvassa Marita Manninen opastaa pientä ryhmää linnanpihalla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti