SEINIEN LUKEMISEN TAITO

On varsin monta vuotta siitä kun ensimmäistä kertaa aloitin opastyön Hämeen linnassa, joitakin vuosikymmeniä oikeastaan. Päälinna oli jo avattu yleisölle, mutta muissa rakennuksissa restaurointityöt jatkuivat. Linnaan päästiin kaupungin puolelta puisia portaita, jotka toivat ulommalle linnanpihalle tykkitornin ja eteläisen kehämuurirakennuksen eli leipomon välistä.

 

Olin osannut odottaa, että kielitaito olisi koetuksella. Sen sijaan en ollut lainkaan osannut odottaa, että tuona ensimmäisenä opaskesänä alkaisi yhä edelleen jatkuva kiinnostukseni tiili- ja kiviseiniä kohtaan (tietysti kiinnostus myös elämään linnoissa). Opaskoulutuksen kummallisin osa oli se, kun hyvien rakennusarkeologien johdolla kiersimme linnaa sisältä ja ulkoa ja meille esiteltiin, miltä ajalta mikäkin kohta seinää on. Ja sitten tiilien limitykset, munkkilimitys, vendiläinen limitys, renessanssilimitys sekä itse tiilet. Muistan suuren ihmetykseni, kaikki seinäthän näyttivät aivan samanlaisilta.  

 

Ei muuta kuin opettelemaan. Knut Draken väitöskirja Hämeen linnan keskiaikaisista rakennusvaiheista kului käsissä kun opastusten tauoilla kuljimme linnassa tutkimassa nurkkia, seiniä, holveja, käytäviä, portaita, komeroita ja torneja. Se linna josta me opastuksilla kerroimme oli varsinkin huoneiden osalta mahdollinen linna, todennäköinen linna, sellainen, kuin se oli keskiajan lopulla saattanut olla. Kesän mittaan aloimme nähdä linnan eri tavoin, vaikka eihän meistä arkeologeja tullut.

 

Alkukesällä opittu opastuksen runko alkoi muuttua ja saada syvyyttä, siihen tuli uusia yksityiskohtia, mutta se ei koskaan valmistunut. Opastus on aina tilapäätaidetta. Linna on niin monipuolinen, niin kiinnostava että aina kertomisensa joutuu aina valitsemaan – kaikkea ei pysty kerralla kertomaan.

Kun opastuksen osaa niin se sujuu. Kuvassa Marita Manninen opastaa pientä ryhmää linnanpihalla.

 

LINNA VILNASSA

Siinä missä Vilnia-joki laskee Nerikseen, on läpi keskiajan ja sen jälkeenkin ollut linna, joesta nimensä saanut Vilna. Jo ennen linnaa paikalla oli asutusta ja vähitellen asutus kasvoi kaupungiksi: Suuriruhtinas Gediminas muutti Vilnan Liettuan pääkaupungiksi 1300-luvulla. Hänen muistonsa säilyy Vilnan ”ylemmän linnoituksen” kuulun Gediminas-tornin nimessä.

 

Vilnan kaupunki ympäröitiin muurilla 1400- ja 1500-luvun taitteessa. Ruhtinaan saapumista kaupunkiin juhlistettiin menneinä vuosisatoina juhlallisella kulkueella kaupungin pääkatua pitkin aina linnalle saakka. Tapa säilyi kaupungeissa vaikka hovit vähitelleen muuttuivat vähemmän liikkuviksi. Vilnaan suuriruhtinas saapui yleensä Rüdininkain tai vaihtoehtoisesti Medininkain eli auringonnousun portin kautta. Näistä jälkimmäinen on säilynyt meidän päiviimme. Suuriruhtinaan reitti kaupungin raatihuoneen torille ja sieltä linnaan on sekin löydettävissä. 1500-luvulta alkaen voidaan tosin puhua jo palatsista.

 

Pienoismalli esittää Vilnan linnaa 1500-luvulla.

Vilna on se paikka, jonne Suomen herttua Juhana (kuninkaana Juhana III) saapui solmimaan avioliiton puolalaisen prinsessan Katarina Jagellonican kanssa. Todennäköisesti myös Juhana saapui Vilnaan ruhtinaallista tietä Rudininkain portin. Hän oli hyvin varautunut näyttävään saapumiseen. Hänen seurueeseensa kuuluivat lähimmät miehet sekä neljä paashia, 12 drabanttia, 7 torvensoittajaa, rumpali ja 120 mustapukuista ratsumiestä. Samanaikainen lähde kertoo, että hänet ”tuotiin sisään ja otettiin vastaan kuninkaallisella loistolla”. 

 

Morsiamen myötäjäiset olivat satumaiset, mutta parhaiten ehkä muistetaan, että hänen kerrotaan ensimmäisenä tuoneen Suomeen haarukan. Haarukka oli erilainen kuin nykyään. Siinä oli vain kaksi piikkiä – sitä pidettiin kuulemma vaarallisena.

 

Häät vietettiin suuriruhtinaan palatsissa Vilnassa 4. lokakuuta 1572.  

 

Suuriruhtinaan palatsi on nyt museona.  Museon sisäänkäynti näkyy alemmassa kuvassa.

 

KARPPEJA VILNAN KAUPPAHALLISSA

Keskiajan puutarhoihin kuuluivat kalalammikot. Keski-Euroopassa lammikoiden kalana olivat karpit. Pohjoismaiden viileässä ilmastossa karpit eivät viihtyneet ja täällä kalana olivatkin ruutanat.


Kuvassa on karppeja Vilnan vanhan kauppahallin kalakaupasta.

EAA 2016 VILNASSA

 

Vilnan yliopisto on vanha ja kunnianarvoisa. Sen juuret ovat vuonna 1570 perustetussa jesuiittakollegiossa, joka varsin pian, vuonna 1579 muutettiin yliopistoksi. Muutoksen vahvisti paavi Gregorius XIII.

Yliopiston rakennukset henkivät korkeaa ikää ja kunnianarvoisuutta. Yli 500 vuotta opiskelua ja oppineisuutta on säilynyt seinien ja seitsemäntoista sisäpihan ilmapiirissä. Pihat rytmittävät yliopiston rakennusten rykelmää. Ensimmäistä kertaa yliopistossa vieraillessa olo on hämmentynyt. Käytäviä ja sokkeloita on joka suuntaan. Edes kartta ei auta eikä missään lue EXIT, mutta kysymällä selviää.

Tänä vuonna European Assosition of Archaeologists (EAA) järjesti vuotuisen kokouksensa Vilnan yliopistossa. Syyskuun ensimmäisellä viikolla sinne kokoontui yli tuhat tutkijaa ja siellä pidettiin yli tuhat esitelmää jopa koko päivän mittaisissa sessioissa. Tarjolla oli rautaisannos arkeologiaa.

 

Eri ajoilta peräisin olevat linnat ja linnoitukset olivat useamman session teemana, sellaisissa kuin ”Suojassa vallien takana”, ”Miten linna muuttuu asuinpaikaksi” ja  ”Elämäntyylejä linnassa”. Ruotsalainen Anna Andreasson käsitteli puutarhoja, joita linnoissa oli – kalalammikoineen. Jännittäviä näkökulmiä siihen miten menneisyyden maailmaa ja toimintoja hahmotetaan näennäisen pienten arkeologisten löytöjen avulla tarjosi muun muassa liettualaisen Eglé Stankevičiútén esitelmä.

Suomea ja Suomen linnoja edusti useampikin tutkija, siten Georg Haggrén luennoi upeasti kuten aina Raaseporin ja Viipurin linnoista ja Elina Terävä yhtä lailla kiinnostavasti tutkimuksestaan Raaseporissa.

Kuvat ovat sessiosta ”Safe behind walls and ramparts?” Session puheenjohtaja Claes B Pettersson (Linköpingistä) toisessa kuvassa kuulijoiden joukossa kameran jalustan vasemmalla puolella.

TRAKAI

Keitto Trakaista:


Liettualaiseen ruokaperinteeseen kuuluvat keitot. Erityisen suosittuja ovat olleet ja ovat juureskeitot, jotka tarjotaan kylmänä, mutta niiden oheen tuodaan kuumia ilman kuoria keitettyjä perunalohkoja. Aterioitsija voi itse lisätä niitä keittoon mielensä mukaan. Erinomaista!


Mukana myös kuva kesäisestä trakailaisesta ruokapaikasta, sen maisemasta.

TRAKAI

Trakain linna on Liettuan kävijöiden hyvin tuntema. Punatiilinen saarella sijaitseva keskiaikainen linna on näyttävä sekä luonnossa että kuvissa.

Trakaissa on (tai oikeastaan on ollut) toinenkin linna, ”niemilinna”, jonka rauniot kätkeytyvät Trakain kaupungin puistomaiseen maisemaan.

1300- ja 1400-luvun taitteessa linna oli useaan kertaan Saksalaisen ritarikunnan hyökkäysten kohteena. Vuoden 1410 kesäkuussa linnaan kokoontui joukkoja eri puolilta Liettuaa. Suuriruhtinas Vitautasin johdolla nämä löivät Saksalaisen ritarikunnan joukot 15. heinäkuuta 1410 Grünwaldin taistelussa. Muistotaulu Trakaissa kertoo, että kaikkiaan 14000 ritarikunnan sotilasta ja heidän 203 johtajaansa sai surmansa.

Murskaavan tappion jälkeen ritarikunta ei enää yrittänyt valloittaa Liettuan alueita. Samaan linnaketjuun Trakain linnojen kanssa kuului myös Vilnan linna, josta myöhemmin tuli suuriruhtinaiden residenssi.

Trakaissa esitellään myös Vitautasin henkivartijoiden asuinkortteleita, Karaimun katua, muistetaan heidän omaa kieltään ja rakennus- sekä ruokakulttuuriaan. Perinne tuntuu varsin vahvalta.

Kaupungin rakennukset ovat puisia, monet paanukattoisia, puutarhat vehreitä, ravintolat ja kahvilat viehättäviä. Järvimaisema avautuu melkein jokaisen talon luota. Trakai on todellista Liettuan lomaseutua.